Viime osan kommenteissa mainittiin kuvien tummuus, joten olen yrittänyt vaalentaa niitä. Siitä johtuen kuvat ovat paikoitellen huonolaatuisia. Jos edelleen jollakin lukijalla kuva on liian tumma, ilmoittakaa minulle siitä. Kiitos :)
Kuvia on 51.

Jatkuu suoraan viime osasta...

Janine juoksi lujaa huoneestaan peläten, että musta varjo lähtisi seuraamaan häntä. Janine juoksi suoraan käytävää pitkin vanhempiensa makuuhuoneeseen.

-Äiti, Janine kuiskasi hiljaa ja huomasi, ettei Erika herännyt siihen. Janine tönäisi Erikaa.

-Mi-mitä? Erika kysyi kummastuneena.
-Äiti! Se on minun huoneessani!

Erika nousi istumaan ja hieraisi silmiään ja rentoutui huomattuaan Janinen. Erika oli iloinen muistaessaan Jamien olevan yötöissä. Jos Jamie olisi ollut nukkumassa ja Janine olisi herättänyt hänet, hän olisi ollut kuin talviunilta herätetty karhu.
-Mitä nyt? Erika kysyi. Hänen äänestään kuului selvä väsymys.

-Se varjo! Se oli nyt minun huoneessani! Janine huusi paniikissa.

-Siis mitä?Janine avasi suunsa selittääkseen lisää, mutta Erika keskeytti hänet.
-Ymmärsinkö nyt oikein? Herätitkö sinä minut vain hakeaksi huomiota?
-Ei äiti! Mikset usko minua, minä...
-Lopeta! Minä en jaksa enää! Mikä...mikä sinuun on mennyt?!
Janine kavahti taaksepäin pelko silmissä välkkyen. Hänen äitinsä ei koskaan ollut noin vihainen.

Erika lähti kävelemään kohti yläkerran eteistä ja nappasi mennessään Janinea ranteesta.
-Äiti! Minuun sattuu! Päästä irti! Janine huusi itkien.

Erika heitti Janinen rajusti eteisen komeroon, jota ei käytetty, kuin pahvilaatikoiden säilytykseen.
-Älä! Janine huusi sydäntä särkevällä äänellä. Kyyneleet valuivat pitkin Janinen poskia.

Janine yritti työntää ovea auki, mutta Erika oli laittanut sen lukkoon.
-Äiti! Päästä minut pois!
Erika istahti empien lattialle. Hän ei tiennyt mitä oli tekemässä.
Erika nousi ylös lattialta ja lähti makuuhuoneen ovelle.

Erika kääntyi vielä katsomaan komeron ovelle. Milloin minusta oli tullut lapsiaan yöksi komeroon jättävä äiti? Erika mietti surkeana. Se on hänen omaksi parhaakseen. Erika meni takaisin nukkumaan sammuttaen samalla valon eteisestä.

-Äiti? Minua pelottaa.

-Päästä minut pois.
Janine lysähti lattialle istumaan peloissaan. Miksei kukaan tullut auttamaan häntä?
Tosi asiassa Ian kuunteli liian lujalla musiikkia kuullakseen Janinen huutoja, Dan oli karkuteillä ja Andy ei uskaltanut. Janine oli yksin.

XXXX

Aamulla Janine oli päässyt pois komerosta. Hän ei ollut puhunut paljoa kenellekkään. Hän oli koko päivän lukenut masentuneena, koska kukaan ei uskonut häntä.
-Haluatko tulla leikkimään? Andy kysyi nähtyään Janinen lattialla. Andy oli juuri aloittanut leikkimään pahaa lohikäärmettä, joka valloitti kylää.
-Ei kiitos, hän mutisi hiljaa.

 

-Et olisi tuollainen valehtelija, niin sinua ei lukittaisi komeroon, Andy huudahti vihaisesti ja lähti sitten kiukkuisena pois.

Janine ei halunnut kuunnella. Hän ei voinut uskoa, että hänen veljensäkin oli väittänyt häntä valehtelijaksi.

Janine alkoi tosissaan miettiä vaihtoehtoa, jota hän ei normaalisti olisi ottanut edes vaihtoehdoksi. Hän tiesi, että jos hän sen tekisi, hän ei ehkä koskaan palaisi.
Hän vilkaisi ovelle. Ketään ei näkynyt.
-Nyt tai ei koskaan, hän kuiskasi ja nousi ylös.

Hän juoksi ulos hymy huulillaan. Hän päätti, ettei palaisi koskaan enää kotiin. Hän ei ottanut mitään mukaan, tavoitteena unohtaa kokonaan hänen menneisyytensä, perheensä ja kaiken mitä ikinä oli koskaan joutunut kokemaan.
Hän avasi portin ja juoksi täysillä kohti vapautta, missä joku uskoisi häntä.

XXXX

Tietämättömänä siitä, mitä oli tapahtunut yöllä tai tänä aamuna, Ian rentoutui tyytyväisenä sängyllä tuijottaen huoneen harmahtavaa kattoa. Hän ajatteli tyytyväisenä elämäänsä ja samassa hänen mieleensä tuli Valerie.

Hänellä ei ollut mitään hajua siitä, missä Valerie asui, mutta silti hän halusi yllättää hänet vastavierailulla.
Ian katsoi ulos miettien mistä saisi tietää missä Valerie asuu. Ainakaan hän ei voisi käydä joka ulko-oven takana, koska taloja oli tässä kaupungissa tuhansia.

Ian nousi istumaan sängylle saatuan idean. Hän sattui muistamaan sen, että Valerie oli joskus töissä kukkakaupassa. Ian nousi ylös toivoen, että ihan sattumalta Valerien entinen pomo voisi kertoa Valerien osoitteen.

Lyhyen kävelymatkan jälkeen Ian saapui kukkakaupalle. Siellä myyjä odotti hymyilevä ilme kasvoillaan.

-Miten voin auttaa nuorta Darlenia? myyjä kysyi.

-Ööh, Ian aloitti.

-Sattuisitteko tietämään Valerie Mengtonin osoitetta? Sen teidän entisen työntekijän? Ian kysyi hymyillen.

-Ai sen...kyllähän minä sen tiedän, myyjä sanoi hieman ärtyneenä.

-Tiedän, ettei teillä ole lupaa kertoa sitä, mutta voisitteko mitenkään?
Myyjä kirjoitti osoitteen lapulle ja antoi sen Ianille.
-Aiotteko tehdä hänelle jotain pahaa? Myyjä kysäisi samalla.
-En todellakaan! Ian huudahti.
-Harmi, se nulikka on todella ärsyttävä.
Siihen Ian ei vastannut mitään.
-Kiitos, hän sanoi vielä ja lähti sitten ulos kaupasta

Ian käveli pitkin katuja. Onneksi hän oli asunut koko ikänsä samassa kaupungissa, joten hän tiesi tarkalleen mihin mennä.

Vielä suojatien ylitys, niin olen perillä. Vihdoin Ian saapui ison ruskea sävyisen kerrostalon eteen.

Ian meni koputtamaan oven eteen, missä luki "talonmies", sillä Valerien entinen pomo ei ollut kirjoittanut ollenkaan Valerien asunnon numeroa.

-Miten voin auttaa? punahiuksinen nainen kysyi.
-Voisitteko kertoa missä kerroksessa Valerie Mengton asuu?

-Voi poikaseni. Hän muutti juuri vähän aikaa sitten pois. Hän sanoi muuttaneensa kauemmas kaupungista. Oletteko joku sukulainen?
-Ei,en ole.

-No ei kai sitten mitään, Ian sanoi pettyneenä.
Valerie on kai muuttanut pois kaupungista, Ian ajatteli. Hän oli harmissaan, koska olisi halunnut tutustua Valerieen paremmin.
Ian huokaisi ja lähti sitten kävelemään takaisin kotiin päin.

XXXX

Janine käveli pitkin pimeitä syrjäkatuja. Hän oli eksynyt ja vailla määränpäätä.

Välillä Janine luuli näkevänsä varjo hahmon, mutta totesi sen usein roskiksen tai muun vastaavan varjoksi.Hän ei ollut ollenkaan ottanut huomioon, että hänellä ei olisi nukkumapaikkaa tai ruokaa.

Käveltyään katuja, hän löysi vihdoin joitain elonmerkkejä. Kaksi naista juttelivat äänekkäästi.

Hetken päästä naiset huomasivat Janinen.
-Jaahas, mitäs tuollainen pikku tyttö täällä tekee? balleriinaksi pukeutunut nainen kysyi siirappisella äänellä.

-Kunhan vain kiertelen. Miksi te olette pukeutuneet noin hassusti? Janine kysyi ujosti.

-Me olemme tavallaan tanssijoita. Nämä ovat meidän tanssi asumme, nainen vastasi.
Balleriinaksi pukeutuneen vieressä oleva nainen oli ihan hiljaa.

-Jaa..., Janine mutisi hiljaa katsoen syrjäkadulle. Yhtäkkiä kadulta kuului kävelyä ja Janine kääntyi vaistomaisesti katsomaan tulijaa.

Naiset näyttivät tuntevan paikalle tulleen miehen.
-Jaahas, Janine Darlen on vihdoinkin suvainnut ilmestyä.

-Mistä tiesit nimeni?! Mistä sinä puhut?! Janine täräytti kysymyksiä.
Mies astui lähemmäs Janinea ja alkoi puhua rauhallisella äänellä.

-Voi kuule. Minä tiedän sinusta kaiken. Tiedän sen, että sinä näet tulevaisuuteen unissasi ja myös sen, ettei sinua uskota, kun sanot nähneesi jonkun hahmon varjon...

-...sillä minä olen se varjo, mies tunnusti maireasti hymyillen.

XXXX

Dan oli mennyt juhlimaan yhden kaupungin suosituimman tytön synttärijuhliin. Hän ei ollut pitänyt tungoksesta joka oli valloittanut huoneen alle kymmenessä minuutissa, joten hän oli mennyt ulos lähimmälle sillalle vanavedessään Amy, tyttö joka oli toivottomasti ihastunut Daniin.

-Dan? Amy aloitti hiljaa, melkein kuiskaten.
-Niin? Dan vastasi melkein yhtä hiljaisesti.
-Minun pitäisi kertoa sinulle jotain.

-No kerro, Dan sanoi masentuneesti.
Hän ei ymmärtänyt miksi ihmeessä Ian sai Valerien.Dan oli umpirakastunut Valerieseen, mutta silti Valerie oli niin saavuttamattomissa häneltä.

Amy mietti miten kertoisi asiansa. Hän ei ollut koskaan sanonut kenellekkään niin. Hän päätti kertoa yksinkertaisimalla tavalla.

-Minä...minä todella pidän sinusta, Dan, Amy myönsi punastuen hieman.
Dan vain puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan ja istahti aidalle.

-Dan, voisitko tulla alas sieltä voit pudota, Amy mutisi hieman loukkaantuneena Danin reaktiosta.
-Kuule, Amy. Asia on nyt niin, että minä olen rakastunut toiseen, Dan sanoi tylysti.
Amylla ei ollut kyynelet kaukana. Hän oli niin toivonut, että olisi saanut Danilta tunnustuksen, että hänellä oli samanlaisia tunteita Amya kohtaan, kuten Amylla oli Daniin.
Amyn ajatukset keskeytti ääni, joka kuului aidasta. Kuului hiljainen kirskuna.
-Dan! Tule pois siitä! Amy huusi, mutta liian myöhään.

Silmänräpäyksessä Dan oli putoamassa alas sillalta, täynnä kiviä olevaan järveen.

-Dan! Amy huusi ojentaen kättään, vaikka tiesi, ettei mitenkään pystyisi pelastamaan Dania putoamiselta.

Janine karkasi, Danin tulevaisuus ei ole selvillä..., sinä päivänä alkoi Darlenien kuoppainen alamäki.