Tässä osassa on kuvia 81, joka on minulle ennätysmäärä kuvia. Jos ette huomanneet vielä kirjoitusta tuolla oikeassa yläkulmassa, niin tiedoksi, että joissakin osissa saattaa esiintyä väkivaltaa ja muuta sellaista, joka ei välttämättä sovi herkimille :). Kiitos, ja nyt menkää ihmeessä lukemaan! :D

Vuoden kuluttua...

Janine istui tuolissa katsoen tylsistyneenä telkkaria. Oli jo yö ja huomenna olisi koulu, mutta häntä se ei häirinnyt. Hänen oma teoriansa oli, että hän on nyt teini ja hänen sallitaan tehdä virheitä.

Mutta yöllä valvomisessa oli se huono puoli, että telkkarista ei tullut mitään hyvää ohjelmaa. Nyt Janine katsoi elokuvaa naisesta, joka oli liian utelias ja joutui hankaluuksiin. Janinen piti keskittyä kunnolla, jotta olisi pysynyt mukana ohjelman juonessa.

Tylsän elokuvan vuoksi, Janinen silmät alkoivat painua hiljalleen kiinni. Hän ehti siinä vähän aikaa torkkua, kunnes hän heräsi kovaan paukutukseen hänen huoneensa ovella. Janine mulkaisi vihaisena ovea.

-Maria! Laita sitä telkkaria hiljemalle! Täällä yritetään nukkua! Heather Harlongton, Janinen niin sanottu sijaisäiti, huusi oven takaa. Heather oli nimitetty Janinen huoltajaksi. Heather oli välillä ihan mukava, mutta kauhean masentunut hänen traagisen nuoruutensa vuoksi.

Janine napautti television kiinni ja siirtyi naputtelemaan tietokoneen näppäimistöä. Hän lähetti sähköpostiviestiä hänen parhaalle ystävälleen, Sonia Sakuralle, joka oli japanilaissyntyinen isänsä puolelta ja äitinsä puolelta amerikkalainen. Sonian mukaan hänen sukunimensä tarkoitti kirsikkapuuta, joka oli siitä johtuen Sonian lempipuu.

Lähetettyään Sonialle sähköpostiviestin, jossa Janine päivitteli omia juttujaan, hän meni nukkumaan. Janine ei enää ollut nähnyt unia Ianista ja hänen hukuttamisestaan, eikä kyllä mistään muustakaan. Hän epäili, että se kuului hänen ja Lucianin sopimukseen, josta häne ei ollut maininnut kenellekään.

Janine huokaisi tyytyväisenä. Hän nukkui nykyään paljon paremmin, kun hänen ei tarvinnut pelätä uniaan ja nukkumaan menemistä. Nyt hän sai nukkuessaan antaa mielikuvituksensa lentää omia teitään.

Aamulla hän tallusteli kohti ruokapöytää väsyneenä. Hän inhosi aamuherätyksiä. Pöydän ääressä istui Heather juomassa aamukahvia nyrpeä ilme kasvoillaan. Janine istui hänen viereensä ja antoi päänsä nojata käsiin.
-Inhoan aamuherätyksiä, hän mutisi unen pöpperöisellä äänellä Heatherille.

-Maailmassa on paljon pahempiakin asioita ja sinä valitat aamulla heräämisestä, Heather mumisi kahvikuppiinsa.
Janine mulkaisi Heatheria.
-Oletko noussut väärällä jalalla taas? Janine kysyi virnuillen.
-Ei ole oikeaa ja väärää jalkaa ja en ole. Minulla on parempaakin ajateltavaa kuin pelkästään pienen teinin aamu ongelmat.

-Jos täältä ei kerran saa yhtään myötuntoa menen hakemaan sitä koulusta, Janine vitsaili kävellessän kohti huonettaan.
-Tosi hauskaa, Heather mutisi ja hörppäsi taas kitkerää kahviaan.

XXXX

Ian ja hänen ystävänsä olivat siirtyneet paikalliseen, ei niin kuuluisaan, kahvilaan viettämään aikaa. John oli kuitenkin tehnyt oharit, ja mennyt iskemään vaaleaa neitoa, joka istui lähellä ikkunoita.
-Kuinkahan monta tyttöystävää Johnilla on ollut? Ian mutisi hilpeänä.
-Et kai vaan ole kateellinen? Jackson kysyi naurahtaen.
-Tosi hauskaa, Ian vastasi. Totta puhuen hänellä oli koko viime kuluneen vuoden ollut mielessä vain yksi naispuolinen, Valerie. Ian huokaisi syvään. Valerie oli kadonnut kuin savuna ilmaan, jälkiä jättämättä.

Ianin pohdiskelut keskeytti oven käyminen. Ian kääntyi katsomaan tulijaa. Hän ylensä tunsi kaikki, jotka tässä kahvilassa kävivät.
Ovesta tullut neito vaikutti Ianin silmään jotenkin hämärästi tutulta. Tutkailtuaan naista hetken, Ian alkoi verrata häntä Valerieeseen. Samassa Ianista tuntui, kuin hänen vatsansa olisi kääntynyt nurin. Nainen oli kuin ilmetty Valerie.

-Anteeksi? Ian sanoi kohteliaasti reippaalla äänen sävyllä.
Kyseinen nainen kääntyi katsomaan häntä lempeästi hymyillen.
-Niin? nainen kysyi.
Ian tutkaili naisen kasvoja hetken aikaa ihan hiljaa.
-Voitteko ihan hyvin? nainen kysyi hieman hämillään.

-Se tosiaan olet sinä, Ian kuiskasi tunnistettua Valerien.
-Sanoitteko jotain? nainen kysyi kohteliaasti.
-Valerie! Se olen minä, Ian, Ian selitti innostuneesti.

-Olen pahoillani, olette varmasti erehtyneet henkilöstä, nainen sanoi.
Ian oli ehtinyt nähdä jonkin välähtävän naisen silmissä. Ehkä pelon tai vastaavan?
-Ei, kyllä sinä olet Valerie tai sitten hänellä on kaksoissisar, josta en tiennyt, Ian jankutti.

-Valerie! Ihana nähdä sinua! Sinähän taisit sanoakin, että tulet tänään käymään täällä! vaaleaverikkö, jolle John oli yrittänyt flirttailla, tuli kiljumaan innosta.
Ian käänsi katseensa vihaisesti Valerieeseen.

-Voi kiesus, Valerie mutisi vaivaantuneena.
-Niin mitä sanoitkaan? Etkös sinä sanonut, ettet ole Valerie? Ian sanoi ärtyneenä.
-Täh? vaaleaverikkö kysyi ulkopuolisena.

-Anteeksi Ian..., Valerie pyyteli anteeksi.
-Miksi katosit? Vältteletkö minua?
-Itse asiassa, jos totta puhutaan...niin kyllä. Olen epätoivoisesti yrittänyt pitää sinut erossa elämästäni, mutta sitten sinun piti sattua samaan aikaan tähän pirun kahvilaan.
Ianin kasvojen väri alkoi punehtua kiukusta.

-Kuinka kehtaat sanoa noin?
-Helposti, Valerie murahti ja aikoi poistua kahvilasta tilaamatta mitään.
-Ian muuten...tai, ei mitään, Valerie mutisi vielä ja poistui kahvilasta ripeästi.

Mutta Ian ei aikonutkaan päästää Valerieta menemään enää niin helpolla. Ian juoksi ripeästi ulos kahvilasta ja lähti seuraamaan häntä.
-Ian?! Mihin menet? Jackson huusi vielä perään, mutta Ian ei ehtinyt vastaamaan.

-Valerie! Ian huusi, kun Valerie oli kääntynyt, jonkun talon pihaan. Ilmeisesti Valerien kotitalon.
-Sinä! Seurasitko minua?! Valerie kiljahti vihaisena.
-En aio päästää sinua enää menemään, Ian ärähti.

Valerien vatsassa muljahti. Hän kuitenkin kokosi itsensä.
-Onko sinulla koskaan käynyt mielessä, että minulla on saattanut olla hyvä syy pitää sinut erossa elämästäni?! hän huusi.
-Onko sinulla koskaan käynyt mielessä, että haluan itseni sinun elämääsi, oli sinun syysi pitää minut erossa mikä tahansa?! Ian vastasi huutaen.

-Mitä sinä...? Valerie oli kysymässä, kun Ian käveli häntä kohti.
Ian nappasi Valeriesta melkein kova kouraisesti kiinni ja suuteli tätä.
Valerie oli kahden vaiheilla. Joko hän vastaisi tämän lemmen osoitukseen tai sitten työntäisi tämän pois ja käskisi painua sinne missä pippuri kasvaa.

Hittoakos tässä sitten. Ei kai yksi kerta mitään haittaa, poikkeushan vahvistaa säännön, Valerie ajatteli mielessään tyytyväisenä ja suuteli Iania.

XXXX

Olikohan minulla koskaan tytärtä? Kuvittelinko kaiken? Nuo kysymykset olivat usein Erikan päässä. Janinea oltiin yritetty etsiä kauan, tuloksetta.
Erikan mieltä vaivasi myös Dan. Hän oli edelleen sairaalassa hoidossa. 

 

Erika oli kiitollinen asuin kaupunkinsa sairaalalle siitä, että he suostuivat maksun avulla pitämään Danin hengityskoneessa, vaikka aluksi he olivat hieman kiristelleet hampaitaan ja selitelleet sairaalan tilanpuutosta.
Maksu oli päätä huimaava, mutta Erika ja Jamie maksoivat sen mutisematta.

Erika nousi nojatuolista ja käveli yläkertaan vilkaisemaan Janinen huonetta toivoen, että Janine olisi tullut jo kotiin, mutta aina hän joutui pettymään.
Kun Erika oli jäänyt kiinni siitä, että hän kävi monta kymmentä kertaa Janinen huoneessa, Jamie oli kieltänyt Erikaa menemästä sinne hänen oman mielenterveytensä vuoksi. Siksi hän kävi nykyään Janinen huoneessa salaa.

Pian kuului ulkoa pysähtyvän auton ääni ja Erika tiesi heti, että Andy palasi koulusta.

Erika ryntäsi portaita alas tuntien itsensä typeräksi, kun antoi aviomiehensä ja poikiensa komennella häntä.

Hän ryntäsi alakerran "kirjasto" nurkkaukseen ja nappasi jonkun kirjan hyllystä. Hän avasi kirjan keskeltä ja esitti lukevansa kirjaa.

-Ai hei Andy! Joko sinä tulit kotiin? Millainen koulupäivä oli? Erika sanoi pirteästi.
Andy meni istumaan vastapäiseen tuoliin.
-Ihan normaali, Andy vastasi tylsistyneellä äänellä.

-Miksi ihmeessä sinä luet kirjaa vauvan hoidosta? Onko joku saamassa lapsen? Andy kysyi ihmeissään äitinsä kirja valinnasta.
Miksi ihmeessä en katsonut minkä kirjan otin? Erika soimasi itseään.

-Mistä sitä tietää, vaikka sinäkin tulisit pian saamaan lapsen, Erika möläytti.
-Aha, asia selvä, Andy sanoi katsoen ympärilleen kiusaantuneena. Hän oli vasta 14 vuotias, eikä lapsen teko ollut käynyt edes hänen mielessään.

-Tuota, aiotaanko me tilata taas tänään ruokaa vai tehdänkö itse? Andy kysyi yrittäen saada puheenaiheen muualle.

-Mehän voisimme tehdä kerrankin jotain ruokaa yhdessä! Mitäs sanot? Erika ehdotti innostuneena.
-Kyllä se minulle sopii, Andy vastasi nousten samalla nojatuolilta.
-Mene sinä vain edeltä. Laitan tämän kirjan hyllyyn, Erika sanoi Andylle, kun tämä oli jäänyt odottamaan.
Andy nyökkäsi ja lähti tallustelemaan kohti keittiötä.

Erika pysähtyi surullisena monta vuotta vanhan taulun eteen. Heikki oli maalannut sen Erikalle tämän raskauden kunniaksi. Erika muisti täsmälleen ketä odotti tuolloin. Iania ja Dania.
"Hah! Sinä et osaisi pitää huolta edes kastemadosta!" Aleksandra oli sanonut Jamielle.(Osa 21) Anoppini ei ilmeisesti ollut tiennyt, että se olisi minä, joka ei osaisi pitää huolta edes kastemadosta.

Täytyy muistaa ottaa tuo taulu pois seinältä. Erika ajatteli jatkaessaan matkaa kohti keittiötä. Hänen mielestään tuo taulu latisti tunnelmaa paljon.

XXXX

-Kai sinä ymmärrät, että tuo äsköinen ei muuta mitään? Valerie kysyi Ianilta, joka istui hänen huoneessaan olevalla tuolilla tympeän näköisenä.

-Val, olet kysynyt tuota samaa kysymystä jo ainakin kolme kertaa. Ota ihan rauhallisesti, Ian huokaisi kyllästyneenä.

-Sanoitko minua äsken Valiksi? Valerie naurahti.
-Kutsuin. Kuinka niin?
-Minulla ei ole koskaan ollut lempinimeä, mutta kuitenkin asiaan, vaikka suutelimme äsken, se ei tarkoittanut mitään.

-Auts, tuo teki kipeää.
-Se on tosi asia, Valerie jankutti.
-Ehkä ymmärrät, että on parempi ettemme tapaa enää.

-Ian? Ymmärätkö? Valerie kysyi hetken päästä, kun Ian ei vastannut hänelle.
-Ian, viitsisitkö vastata?

-Ian, tuo sinun hiljaa olemisesi pelottaa minua. Voisitko sanoa jotain?
Ian ei edelleenkään vastannut mitään, joten Valerie huokaisi syvään ja katsoi hyllyään, joka kaipasi hänen mielestään siivoamista.

Yhtäkkiä Ian ilmestyi Valerien eteen.
-Kai sinä ymmärrät, että minä en aio luovuttaa sinun suhteesi.
-Hah! Siinä sinulle haaste! Valerie naurahti.

-Haaste hyväksytty, Ian sanoi hymyillen.

XXXX

Kun Valerie ja Ian viettivät kahden keskisiä hetkiään, he eivät voineet arvata, että heitä salakuunneltiin.

Janinen ilmeet vaihtelivat. Hän paloi halusta tietää kuka tämä mystinen mies oli, joka oli hänen kämppiksensä seurassa.
Janine ei osannut arvata, että mies oli hänelle läheisempi, kuin tämä luuli.

-Maria, mitä sinä teet? Tule pois sieltä ja anna heidän olla rauhassa, Heather sähähti vihaisesti Janinelle käyttäen tämän "salanimeä". Hän käytti nimeä aina kun he olivat muiden ihmisten seurassa.
Janine mulkaisi Heatheria vihaisesti, mutta häipyi kuitenkin pois oven edestä.

Myös Heather poistui paikalta omaan makuuhuoneeseensa. Hän tuijotti peiliä lievän masennuksen kynsissä.

Hänen päässään pyöri monet kysymykset. Missä olisin nyt jos en olisi yrittänyt itsemurhaa? Olisinko onnellinen?
Heather kosketti hellästi hänen pitkää arpeaan, joka veti huomiota eniten hänen kasvoissaan.
Kuinka yksi arpi pystyikään tuhoamaan minun koko elämäni tarkoituksen?

XXXX

Janinea alkoi huimatan hänen mennessä nukkumaan.
-Olen vain väsynyt, Janine kuiskasi itselleen.

Yhtäkkiä Janinen silmät ailkoivat painua kiinni.
Pysy hereillä, pysy hereillä! Janine ajatteli pakokauhun vallassa. Hän ei ollut koskaan kokenut tälläistä huimausta.

Samassa Janine oli jo joutunut uneen.

(Janinen uni. En normaalisti laita musiikkeja osiin, mutta uni kohtaukseen suosittelen tätä)

Missä minä olen? Haloo? Onko täällä ketään? Mitä ihmettä tapahtui?! Mikä ihme tuo rotko on?!

Tuo on todella pelottavan näköinen...Miksi ihmeessä en voi liikkua?! Voi luoja...voi luoja...

-Hyppää...hyppää...
Mikä tuo ääni oli. Se kuulosti kuin tuhannet eri ihmiset olisivat huutaneet yhtäaikaa.

-Kuka siellä? minä yritin huutaa, mutta en saanut ääntä lähtemään.
-Hyppää...hyppää..., äänet jatkoivat.

-En varmana hyppää! Minä kuolen siihen! yritin huutaa.
-Hyppää! Hyppää! äänet huusivat kuulostaen vielä vihaisemmilta.

Olin selvästi paniikissa. Vilkaisin hätäisesti ympärilleni, missä näkyi vain tumman vihreää ruohoa. Katsoin alas jyrkänteeltä.
-Tämä on vain unta...minä mutisin itselleni ja otin vauhtia.

Samassa olin jo putoamassa kovaa vauhtia alas, suoraan kuuman näköiseen laavaan.

Mitä ihmettä olin mennyt tekemään? Kuolenko minä? En voi! Tämä on vain unta! Pakko olla!

Yhtäkkiä tömähdin kovalle lattialle. Nousin nopeasti ylös ja katsoin ympärilleni. Näin pelkkää mustaa, kunnes katseeni keskittyi yhteen asiaan.

 

Keskellä pimeyttä oli ilmeisesti ovi. Tietenkin lähdin heti juoksemaan sitä kohti, peläten samalla törmääväni johonkin.

Juoksin yllättävän lujaa pimeyden keskellä. Kaikkialla oli kuoleman hiljaista.

Sitten tapahtui se mitä en ollut osannut pelätä. Ovi katosi. Ympärilläni oli enää pelkkää mustaa pimeyttä. Pimeydessä kuului ainoastaan minun hengitykseni ja sydämeni lyönnit.

Oliko pelini pelattu? Miksen ollut herännyt vielä?
Katsoin kerran vielä ympärilleni etsien jotakin merkkiä pelastuksesta, mutta en löytänyt mitään.

Lähdin juoksemaan taas, mutta en niin lujaa kuin aikaisemmin. Yritin olla varovainen, etten törmäisi mihinkään, mutta kuitenkin törmäsin lujaa johonkin. Tunnustelin seinää ja löysin oven kahvan. Painoin sen alas ja saavuin uuteen paikkaan.

Katsoin lattiaa ja se oli kuin olisin seissyt avaruudessa. Samassa huomasin, että kaikki oli muuttunut mustavalkoiseksi, mutta se ei haitannut minua.

Ihailin huoneen taianomaisuutta. Minun teki mieli koskettaa katossa olevia tähtiä.

Tähdet kimaltelivat kauniisti. Olisin voinut tuijottaa niitä iäisyyden.

Huomasin jotakin outoa. Aivan kuin huoneen tähdet olisivat liikkuneet.

Suljin silmäni ja haistoin ilmaa. Olin arvellut oikein. Ilmassa leijui selvästi mansikoiden ja vaniljan tuoksu.

Toivoin jälkeenpäin etten olisi sulkenut silmiäni, sillä oli palannut takaisin rotkolle. Tuijotin vihaisesti rotkoa toivoen, että se katoaisi.

Tällä kertaa huomasin, että rotkoon oli ilmestynyt myös tuli lieskoja.
-Hyppää...hyppää..., kuului taas ääni jostain.
Toivoin, että pääsisin takaisin tähti huoneeseen, joten hyppäsin.

Mutta tällä kertaa jokin meni pieleen. Olin melkein jo pohjalla ja en vieläkään ollut siirtynyt muualle. Silloin aloin huutaa, mutta tiesin, ettei kukaan kuule.

Kuulin enää vain hiljaista naurua.

Janine henkäisi syvään herätessään. Hän oli niin kauhuissaan, että ensimmäinen asia, joka tuli hänelle mieleen oli, toivottavasti tuo ei ollut enneuni.

XXXX

Sillä välin kun Janine oli nähnyt painajaista, Valerie oli alkanut miettiä elämäänsä, kuten Heather. Miksi en voinut syntyä normaaliin elämään? Miksi ihmeessä minun piti syntyä perheeseen, jossa on puhdasta pahuutta?

Perheeseen, jossa äiti on mielisairas ja isä on pahuuden ruumiillistuma, oikeasti.

 

Vaikka minä katkaisin kaikki yhteydet perheeseeni, oikea minäni tulee esille jossain välissä.
Kuka haluaisi seurustella paholaisen tyttären kanssa.

Ian halusi olla minun kanssani, mutta miten ihmeessä voisin suostua, kun isäni, tällä hetkellä tunnetaan nimellä Lucian Ferdon, joka oli isäni niin hienosti keksitty piilonimi Luciferista, vakoili minua jatkuvasti saadakseen minut hänen joukkoonsa. Hän voisi tehdä mitä tahansa Ianille.
Jos selittäisin salaisuuteni Ianille, hän ei varmaankaan uskoisi.
Ikävä kyllä minun täytyy myöntää se tosi asia, että salaisuus, joka on tuhoamassa monta viatonta, on paljastumassa.

XXXX

Siinä oli uusi osa. Mitäs piditte?
Minun on kyllä pakko sanoa, että jälkeenpäin kun tutkailin tuota kuudetta kuvaa alhaalta päin laskettuna, minulle tuli mieleen Silent Hill peli. :D Tuliko teille?
Muistakaa kommentoida!
Tapaamisiin :)