Erikan siivoessa keittiötä, ovikello soi.

Kuka ihme siellä tähän aikaan aamusta on? Erika mietti mennessään avaaman ovea.

Oven takaa löytyi nuori tyttö.

- Päivää, tyttö tervehti.

- Huomenta, tule toki sisälle.

Hän astui taloon ja katseli ympärilleen.

-Niin? Erika aloitti.

-Niin, tuota, asuuko täällä sellainen mustahiuksinen suunnilleen minun ikäinen poika?

-Kyllä asuu. Oikein kaksin kappalein. Kumpaakohan mahdat tarkoittaa?

-No..., tyttö aloitti.

- Hänellä oli ainakin aika tummat vaatteet, hän jatkoi.

-Oliko hänellä tumma parta? Erika kysyi.

-Ei ollut.

-Sitten tarkoitat varmasti Iania. Odota tässä, käyn hakemassa hänet, Erika sanoi hymyillen.

Erika oli jo lähdössä yläkertaan, kunnes hän kääntyi.

-Mikä nimesi muuten on? Erika kysyi.

-Valerie, Valerie vastasi hymyillen.

Valerien kerrottua nimensä, Erika oli kävellyt varovaisesti yläkertaan peläten vieläkin hieman portaita. Valerie ihmetteli hieman Erikan erikoisia askeleita portaissa, muttei viitsinyt mainita mitään.

-Ian, herätys. Tule käymään alakerrassa, Erika sanoi yrittäen saada Iania hereille.

-Älä huuda noin lujaa. Olen jo hereillä, Ian mutisi hiljaa.

Ianin nousi sängystä ja meni alakertaan. Sitten vasta Erikalle tuli mieleen, että hänen olisi kannattanut käskeä Iania vaihtamaan vaatteet.

Ian käveli portaat alas.Tietämättä mitä alhaalla odotti.

-Sinä, Ian yllättyi ja salasi hienoisen tyytyväisyyden nähdessään tytön, jonka oli tavannut kaupungilla.

-Minä, Valerie vastasi vakavana, mutta hymyili sitten lämpimästi.

-Niin tuota..., Valerie jatkoi, mutta vilkaisi hieman Ianin äitiin, joka oli tullut eteiseen aivan kuin vartioimaan.

Erika onneksi ymmärsi vihjeen.

-Jos tuota...minä menisin keittämään kahvit vieraallemme, Erika mutisi ja lähti keittiöön.

Juuri kun Erika oli lähtenyt, huoneeseen ryntäsi Dan.

-Jaahas! Mitäs velipoika on kotiin tuonut!

-Dan Darlen, voit kutsua myös DD:ksi, Dan sanoi iskien silmää samalla Valerielle.

Valerie säikähti hieman Danin yllättävää saapumista.

-Tuota, hei vaan. Olen Valerie Mengton, Valerie vastasi kättelyyn.

Veljekset tuijottivat Valerieta kaikessa hiljaisuudessa.

-Kröhöm, piti vain tulla pyytämään anteeksi sitä minun törmäilyäni, Valerie rikkoi hiljaisuuden.

-Saat anteeksi, Ian vastasi.

-Nuoret voisivat tulla kahville ja Ian voisi käydä laittamassa vaatteet päälle, Erika sanoi.

-Minullahan on jo vaatteet päällä, Ian naurahti.

-Tiedät kyllä mitä tarkoitin, Erika hymyili.

XXXX

-Kuinka kauan olet asunut täällä? En ole muistaakseni nähnyt sinua ennen, Ian kysyi.

-Olen asunut täällä noin kuukauden, Valerie vastasi. Ian huomasi heti, että Valerie salasi jotain.

-Tunnenko vanhempasi?

-Epäilen, koska en tiedä itsekkään missä he ovat. Luulen, että äitini on vieläkin toisessa kaupungissa...kotonaan ja isäni on jossain muualla. Tulen nimittäin orpokodista. Sain muuttaa täytettyäni kuusitoista.

Ennen kuin Ian ehti sanomaan mitään, Dan ehti esittämään ensin oman kysymyksensä.

-Onko siellä orpokodissa muitakin noin kauniita tyttöjä?

-Yrititkö flirttailla vai oliko tuo oikea kysymys? Valerie kysyi hieman hämmentyneenä.

-Unohda, Dan murisi ärtyneenä.

Pienen keskustelun jälkeen Valerien piti lähteä.

-Oli mukava tavata ilman törmäilyä, Valerie hymyili.

-Oli kyllä, minua jäi kyllä vaivaamaan se sinun vanhempiesi juttu. Voisitko kertoa heidän nimensä jos sattumalta tietäisin ketä he ovat?

-Minun täytyy oikeasti lähteä, Valerie huomautti ja ryntäsi ovesta ulos.

Valerie hengitti syvään ja nautti auringon säteistä.

En ole pitkään aikaan ollut näin onnellinen.

Ian on todella...mukava.

Mutta silti...ikävä kyllä...minun täytyy pitää hänet erossa elämästäni.

XXXX

Illalla Janine oli leikkimässä ulkona teekutsuja.

-Haluaisitteko teetä, neiti Darlen? Janine kysyi nalle possultaan.

Yhtäkkiä Darlenien pihan viereisestä metsästä kuului iso rasahdus. Janine nousi nopeasti ylös ja huomasi, että oli tullut jo pimeää.

Juuri kun Janine oli keräämässä lelujaan ylös rasahdus kuului uudestaan. Hän katsoi metsälle päin.

Hän pyöri kahden vaiheilla. Joko hän menisi metsään tai keräisi tavaransa ja menisi nopeasti sisälle. Uteliaisuus valtasi Janinen, joten hän valitsi ensimmäisen vaihtoehdon.

Janine kierteli metsää, mutta pysyi kuitenkin tarpeeksi lähellä kotipihaansa, jotta löytäisi kotiinsa. Hänen äitinsä oli tiukasti kieltänyt metsään lähtemisen ilman lupaa, mutta Janine ei välittänyt. Hänen täytyi saada tietää mistä ääni oli kotoisin.

Kuljettuaan vähän matkaa, hän huomasi edessään mustan, hieman läpinäkyvän, hahmon varjon.

Janine ei ollut koskaan eläessään juossut niin kovaa, kuin nyt.

Hän juoksi suoraan äitinsä syliin.

-Äiti! Minä kuulin metsästä jonkun rasahduksen ja menin katsomaan ja sitten...sitten siellä oli iso kummitus! Juoksin niin lujaa kuin pystyin.

-Ei ole mitään hätää, se oli varmasti vain puun varjo.

-Ei äiti! Se oli selvästi...

-Niin, niin. Menepäs nyt pesemään hampaat ja nukkumaan.

-Mutta äiti! Se...

-Kuvittelit varmasti. No niin, hop hop, Erika sanoi hätistäen Janinea yläkertaan.

Sinä yönä Janine nukkui huonosti. Hän näki koko ajan painajaista. Janine avasi silmät huomatessaan, että vaikka hän oli peiton alla, hän oli kuin jäässä. Hän nousi istumaan sängylle.

Samassa hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi pysähtynyt. Sama varjo seisoi nyt hänen sängyn päädyssä.

..............................................................................................................................................

Siinä oli nyt osa 26. Osa tuli nyt aika nopeasti, mutta eihän se haittaa. Muistakaa kommentoida :) Myös rakentava kritiikki on toivottua!